Pähkähullu strategia

(Julkaistu Käytännön Maamiehessä 6/2017)

Aika ajoin löytyy kolumnisti, joka alkaa julkisuudessa pohtia suomalaisen maatalouden syvintä olemusta ja arvelee tukirahojen valuvan hukkaan. Takuuvarma keino oman julkisuuden maksimoiseksi on lisätä kirjoitukseen kunnon vastakkainasettelu sen suhteen, mitä kaikkea hyvää maatalouteen heitetyillä tukirahoilla voisi saada aikaan.

Kotimaista hämmennystä ei maatalouden osalta välttämättä enää tarvittaisi, sen verran nopeaa on aktiivitilojen lopettamistahti ja sen verran sekaisin on koko Eurooppa brexit-kansanäänestyksen jäljiltä. Uskomatonta, minkälaisen ketjureaktion yhden miehen itsekeskeinen ja vallanhaluinen väärä möläytys voi saada aikaan.

Tarkoitan Britannian entistä pääministeriä David Cameronia. Häntä on pidettävä yhtenä keskeisenä hahmona kehitykselle, joka sysäsi Euroopan sekasortoiseen tilaan. Cameron lupasi populistisesti – omaa valtaa pönkittääkseen – järjestää kansanäänestyksen Iso-Britannian mahdollisesta erosta Euroopan unionista. Niin tapahtui, vaikka ei pitänyt.

Ilmeisesti Cameronin virhe ei ollut niin näkyvä, että se olisi estänyt nykyistä pääministeriä Theresa Mayta kävelemään vapaaehtoisesti samasta hautausmaan portista sisään, kun galluplukujen hurmaannuttama vaati ennenaikaisia parlamenttivaaleja. Vallanjano kostautui ja seurauksena oli pysyvä poliittinen invaliditeetti. Siitä huolimatta brexit etenee ja aiheuttaa arvaamattomia seuraamuksia.

Brexitillä tulee olemaan merkittäviä heijastusvaikutuksia suomalaiseen maa- ja metsätalouteen. Britit ovat tähän saakka olleet EU:n toiseksi suurin nettomaksaja Saksan jälkeen. Kun parhaina vuosina lähes 15 miljardin euron nettomaksaja poistuu rahoittamasta noin 150 miljardin EU-budjettia, niin sitä aukkoa ei mitenkään voi täyttää muilta jäsenvaltioilta perittäviltä lisämaksuilta.

Vaikutus maatalouden ja maaseudun rahoitukseen on laskennallisesti suuri, sillä EU ohjaa budjetistaan 41 prosenttia maataloustuotantoon ja metsiin. Pelkästään Britannian lähdöstä aiheutuva pudotus tälle sektorille on noin viisi miljardia. Vaikutus jyvitettynä Suomeen on merkittävä, sillä yli 70 prosenttia Suomen saamista EU-rahavirroista kohdentuu suomalaiselle maataloudelle ja maaseudulle.

Suomen kauppatase elintarvikkeiden suhteen on lähes kolme miljardia alijäämäinen. Sen vuoksi vientiponnisteluihin kohdennetaan selvästi entistä enemmän taloudellisia resursseja ja osaamista. Tämän hyvän kehityksen keskellä on aika nurinkurista kenenkään alkaa vaatimaan nopeampaa maatalouden rakennemuutosta, kun entinenkin vauhti hirvittää. Monet tilat eivät enää saa lainaa edes käyttötalouteen olemattoman alas valuneiden vakuusarvojen takia.

Suomen elintarvike- ja maataloustuotannon strategiana pitää olla elintarviketuotannon ja jalostusarvon lisääminen siitä yksinkertaisesta syystä, että elintarvikkeille on maailmalla kysyntää. Kysyntä koskee erityisesti takuuturvallisia, ilman antibiootteja valmistettuja elintarvikkeita, joiden jäljitettävyys voidaan viedä tilatasolle ja jopa eläintasolle. Superbakteerit, joille mikään antibiootti ei mahda mitään, ovat tulevaisuudessa syöpää pahempi uhka ihmiskunnalle.

Sellainen kansallinen strategia, jossa omaa maataloutta tarkoituksella vähennettäisiin kansainväliseen kauppaan turvautuen, on pähkähullu. Näillä näkymin en tiedä varmempaa vientituotetta kuin turvallinen ruoka. Miksi maailman mahtivaltiot muuten kilvan ostaisivat viljelykelpoista maata? Ilmastomuutoksen aiheuttaman kuivuuden takia suomalaisen maataloustuotannon pitäisi kannattaa vuosi vuodelta paremmin.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump teki sen mitä pelättiin. Hän ilmoitti maansa vetäytyvän Pariisin ilmastosopimuksesta. Mitkään vetoomukset eivät presidenttiin auttaneet. Hän halusi pitää vaalilupauksensa ja asetti talouden etusijalle. Sopimuksen mukaan Yhdysvallat lupasi leikata päästöjään 26-28 prosenttia vuoteen 2025 mennessä verrattuna vuoden 2005 tasoon.

Johtaako Trumpin toiminta siihen, että muut maat ottavat enemmän vastuuta kannettavakseen ilmastomuutoksen torjunnassa? Asiasta on helppo puhua positiiviseen sävyyn, mutta kun joutuu kasvokkain ehdotettujen toimenpiteiden kanssa, voi epäilyksen häivähdys tulla käytännön maamiehen mieleen.

Sopimuksen mukaan meidän pitää vähentää päästöjä liikenteestä, asumisesta, maataloudesta, maankäytöstä ja metsätaloudesta. Suomen tavoitteet on määritelty hyvän bruttokansantuotteen perusteella. Ongelma on siinä, että esimerkiksi metsien hakkaaminen ja normaali maankäyttö ollaan tiliöimässä niin vaikeiksi teoreettisiksi yhtälöiksi, että metsä häviää puilta.

Enemmänkin vaikuttaa siltä, että taakanjako on joiltakin osin enemmänkin eurooppalaista talouskilpailua, jossa kyseenalaisilla kriteereillä yritetään rajoittaa jonkun maan taloudellista toimeliaisuutta ja kilpailua markkinoilla. Miksi pitää tiliöidä metsien hakkuiden merkitystä, kun tilalle kasvaa uutta metsää hiiltä sitomaan.

Mitä väliä aikajänteellä on, sillä jatkuu se maailman pelastaminen 2030 vuosiluvun jälkeenkin. Suomen hakkuumäärien kasvattamisella aiheutetaan hiililaskelmissa vain tilapäinen kuoppa, joka täyttyy itsestään. Todellisuudessa metsien tiliöinti Suomen kaltaisessa maassa on turha harjoitus eikä tilapäisillä muutoksilla ole minkäänlaista suhteellista tai matemaattista merkitystä globaalilla tasolla. Vain metsäkadolla on merkitystä. Moni maa on hakannut metsänsä jo aikoja sitten, mutta ei kai siitä pidä Suomea rangaista.