Oikeus- ja työministeri Jari Lindström kuuluu ainakin minun mielestäni hallituksen ministerikaartin parhaimmistoon. Sitä osoitti myös hänen ilmoitus sairauslomansa syistä: ”En halua valittaa, mutta oma rajallisuuteni on pakko tunnustaa, en vaan pysty.”
Sairausloman perimmäinen syy ei ole ministeri Lindströmissä, vaan pääministerin ja hallituksen strategisessa virhearviossa, jonka he tekivät hallitustaipaleelle lähtiessään. Liian pienellä ministerimäärällä yritettiin miellyttää kansalaisia ja näyttää esimerkkiä, kuinka hallinnosta säästetään. Väärä säästäminen se vasta kalliiksi tulee.
Suomalaiseen kansanperinteeseen kuuluvat vahvana kertomukset, kansanviisaudet, kaskut ja sananlaskut. Niiden tarkoitus on opastaa ihmisiä oikealle ja ”kaidalle” tielle sekä tarinan sanoin antaa elämänohjeita, jotta uudet sukupolvet eivät sortuisi iänikuisiin virheisiin. Oma suosikkini on seuraava ohje: ”Menestykseen ei ole reseptiä, mutta menestymättömyyteen on. Se on halu miellyttää kaikkia.” Politiikassakin asiat pitää hoitaa tarkoituksenmukaisella tavalla ja välttää mielistelyä, koska se heikentää luottamusta.
Ministerin liian suuri vastuualue ja työmäärä eivät ole pelkästään hallituksen ongelma. Se on myös eduskunnan ongelma. Kiireinen ministeri joutuu luottamaan liian paljon virkakoneistoon, jolla on omat vahvat mielipiteensä ja joka haluaa viedä asioita tiettyyn suuntaan. Kiireinen ministeri ei myöskään jouda riittävästi neuvottelemaan valiokunnan kanssa, josta seuraa omat ongelmansa.
Ministereillä on myös oman toimen ohella niin sanottu seurantavastuu toisen puolueen ministerin toimialasta ja esityksistä. Tehtäviä siis riittää eikä kaikkea voi jättää avustajien huoleksi. Tai kyllä voi. Se tosin alkaa näkyä asioiden hallinnassa, sillä avustajat eivät ole päässeet asemaansa elämänkokemuksen tai kansanvallan punnitseman kyvykkyyden kautta.
Oikeus- ja työministerin salkku pitäisi ilman muuta jakaa kahtia. Työllisyyden hoito kannustinloukkuineen on jo yksistään monimutkainen ja vaativa tehtävä, varsinkin kun automatisaatio ja robotisaatio hävittävät perinteisiä työpaikkoja. En kyllä mitenkään ymmärrä, millä logiikalla oikeus- ja työministerin tehtävät aikanaan yhdistettiin, sillä oikeudenhoito ja tuomioistuinasiat uudistuksineen ovat aika kaukana työllisyyden ongelmista ja ytimestä. Kokonaisuuden kannalta olisi eduksi, jos hallitukseen saataisiin yksi noheva oikeusoppinut.
Toinen järkisyistä jaettava ministerin salkku kuuluu kokeneelle maatalous- ja ympäristöministeri Tiilikaiselle. Kyse ei ole siitä, onko hän pätevä vai ei tai jaksaako hän vai ei, vaan siitä, että Suomen etu vaatii omat ministerit kummallekin tärkeälle sektorille.
Tällä hetkellä Suomen metsätaloutta ollaan komission toimesta alistamassa ilmastopolitiikan alle. Tähän saakka kaikkien hallitusten keskeinen asia metsäsektorilla on ollut oman metsäpolitiikan pitäminen omassa päätösvallassa. LULUCF on se asetus, jolla komissio aikoo leikata Suomen hakkuutavoitteita ja sitä kautta vähentää biotalousinvestointeja. Tähän ei Suomi mitenkään voi suostua! Se on viennin kannalta kohtalon kysymys. Kuka vielä väittää, ettei tähän asiakokonaisuuteen tarvita omaa ministeriä?
Suomen maatalous on viime vuosina elänyt yhtä historiansa vaikeinta aikaa. Maan hallitus osoitti ymmärrystä kotimaista elintarviketuotantoa kohtaan ja kohdensi sille mittavan kriisipaketin. Juuri tällä hetkellä käydään Euroopan unionissa neuvotteluja uudesta 2020 jälkeisestä ohjelmakaudesta. Suomella on monia tärkeitä tavoitteita uudelle ohjelmakaudelle niin byrokratian purkamisessa kuin kohtuuttomien sanktioiden poistamisessa. Näiden tavoitteiden hoitaminen, paimentaminen ja neuvotteleminen vaativat ilman muuta oman ministerinsä eli perusteet maatalous- ja ympäristöministerin salkun jakamiselle ovat vahvat.
Ei kahta ilman kolmatta, sanoo vanha sananlasku. Hallituksessa keskustalla on kuusi ministeriä ja perussuomalaisilla ja kokoomuksella neljä. Salkkujaossa on aikanaan otettu huomioon sekä lukumäärä että painoarvo, joten yksikään puolue ei ministereiden lukumäärässä ja painoarvossa halua jäädä muista jälkeen. Yksinkertaisin ratkaisu olisi sopia uuden kulttuuri- ja urheiluministerin salkusta, jolloin hallitukseen tulisi kolme uutta ministeriä, mutta koetaanko ratkaisu painoarvon suhteen neutraaliksi.
Yksi asia on selvä. Mitä kiireisempiä ja kuormitettuja ministerit ovat, sitä hitaammin asiat liikkuvat eteenpäin ja sitä enemmän korjattavaa hallituksen esityksistä löytyy. Niin on, miltä näyttää.