“Lievestuoreen Liisa. Tyttö tehtaan varjoista” riimitteli Irwin Goodman 70-luvun alussa, kun Lievestuoreen uudelleen avattu sellutehdas laski jätevetensä enemmän tai vähemmän suoraan läheiseen järveen. 

Vexi Salmen sanoitus oli surullisella tavalla totta. Lievestuoreenjärvestä tuli tehtaan ansiosta jäteallas. Se oli hinta sadoista työpaikoista, jotka sen aikaisessa maailmassa olivat kaikki kaikessa. 

Aika ja arvot muuttuvat. Nykyään tällainen ympäristön pilaaminen ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Siitä pitävät lait ja niiden tulkinnat huolen. 

Onneksi kaikki on kuitenkin korjattavissa ja muutettavissa. Tehdas Lievestuoreella on saanut väistyä parempien tieltä, ja järven ekologinen tilakin luokitellaan nykyään jopa hyväksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin? 

Valitettavasti ei, sillä enää ei sellu- tai kauniimmin sanottuna biotuotetehtaita sisämaahan rakenneta. Näin se on nähtävä sen jälkeen, kun Korkein hallinto-oikeus hylkäsi Kuopioon suunnitellun Finnpulpin havusellutehtaan ympäristöluvan. Hylkäsi, vaikka uudelta tehtaalta vaadittiin ennen näkemättömän tiukkoja raja-arvoja päästöjen suhteen.

KHO äänesti päätöksestään eli syrjäytti hiuksenhienosti metsäteollisuuden parhaiden konsulttiyritysten laskelmat, Kuopion kaupunginvaltuuston lainvoimaiset kaavapäätökset, maakuntaliiton positiiviset linjaukset, aluehallintoviranomaisten tiukennetut päästövaatimukset ja kaiken kukkuraksi vielä Vaasan hallinto-oikeuden ympäristöasioihin erikoistuneet parhaat asiantuntijat. 

Yleisesti ottaen kansanedustajien ja ministereiden ei tule arvostella oikeusjärjestelmän päätöksiä, sillä riippumaton tuomioistuin on demokratian perusta ja keskeinen osa vallan kolmijako-oppia. 

Vallan kolmijako-oppi tarkoittaa sitä, että lainsäädäntövaltaa käyttää eduskunta, toimeenpanovaltaa presidentti ja valtioneuvosto ja tuomiovaltaa riippumattomat tuomioistuimet. Työnjako on siis teoriassa kristallinkirkas, mutta käytännössä kaikkea muuta.

Poliittisen vallan ja oikeudenkäytön suhde on ikuisuuskysymys. Loppujen lopuksi se käyttää suurta valtaa, joka tulkitsee lakia. Vallan kolmijako saattaa ilman kontrollia liukua liian paljon viranhaltijoille virastoihin tai oikeuslaitokseen, siis tulkitsijoille. Ei eduskunta voi säätää lakeja mietintöineen, jotka antaisivat yksiselitteisen vastauksen joka tilanteeseen, ongelmaan tai ristiriitaan. 

Korkein hallinto-oikeus lähti Finnpulpin ympäristöluvasta äänestäessään todellisuudessa linjaamaan Suomen elinkeinopolitiikkaa maa- ja vesialueiden käytön suhteen, ja sitä kuinka houkuttelevana investointikohteena Suomi nähdään investoreiden silmin. Kaikki tehtaat ovat jossakin mittakaavassa rasitteita ympäristölleen. Sitä on turha kiistää. Kyse on suurten investointien kohdalla kuitenkin yhteiskunnan kokonaisedusta, jota KHO ei tarkastelussaan ottanut huomioon. 

Se selviää KHO:n omasta tekstistä: “Merkitystä ei lain mukaan ole esimerkiksi toiminnan hyödyllisyydellä yleiseltä kannalta tai sen tuottamalla taloudellisella tuloksella.” 

Korkeimman hallinto-oikeuden tiukka tulkinta ympäristösuojelulain varovaisuusperiaatteesta ja vesipuitedirektiivistä sivuutti siis muut perustuslailliset oikeudet, jotka esimerkiksi Itä-Suomessa uhkaavat nykyisen talous- ja väestökehityksen myötä ajautua juridisiin ongelmiin. 

Edellä mainituilla perusteilla koen, että suurissa investoinneissa puhdas vallan kolmijako-oppi saattaa vuosien odottelun jälkeen tuottaa tulkintapäätöksiä, jotka eivät ole yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia. 

Kapeakatseisesti oikeuden tulkinnat lienevät juridisesti perusteltuja, mutta esimerkiksi sellutehdas on sen mittaluokan investointi, jonka heijastusvaikutukset ulottuvat epäsuorasti monien perusoikeuksien toteutumiseen ja laatuun pitkällä aikajänteellä. 

Kuka lähtee Suomessa enää suunnittelemaan miljoonia maksavia projekteja ja tekemään vuosia töitä, jos suomalaisiin erityisasiantuntijoihin ja julkisen hallinnon toimijoihin ei voi luottaa? Ajan henki on se, että ympäristöä ja luontoa koskevista päätöksistä valitetaan vuorenvarmasti ja ammattimaisesti. Mitä suurempi on todennäköisyys, että valittajat voittavat, sitä vähemmän investointeja Suomeen tullaan suunnittelemaan. Yksityisten investointien vähäisyys on edelleen Suomen talouden suurimpia ongelmia. 

Pitäisikö hankkeita suunnittelevien tahojen suojaksi säätää käsittelytakuu eli kohtalaisen tiukat aikarajat sekä hallinto-oikeuksille että viranomaisille? Vuosia kestävät valitusprosessit eivät ole tätä päivää hektisessä maailmanmenossa. Jos tälle oikeusongelmalle ei tehdä mitään, saavat valittajat yliotteen suomalaisesta demokratiasta.  

Julkisuudessa on myös väitetty, että Finnpulpin ympäristölupaan kohdistuva myöntämisen tiukennus on peräisin eduskunnan päätöksestä poistaa automaatiksi tullut ympäristöluvan tarkistamismenettely. Se ei pidä paikkaansa, sillä eduskunta poisti tarkistamismenettelyn vähentääkseen byrokratiaa ja toimijoiden kustannuksia. Laissa ja sen esitöissä ei vaadita primäärin ympäristöluvan tiukentamista, vaan lupaan puuttumista olosuhteiden niin vaatiessa. KHO:ssa on saattanut asian suhteen olla epäselvyyttä lainsäätäjän tarkoituksesta. 

Poliitikkojen – varsinkin ministereiden – on tarkasti seurattava hallinnon ja tuomioistuinten tekemiä ratkaisuja ja arvioitava nopeasti, onko vika laissa vai tulkitsijoissa, jos näyttää menevän pieleen. 

Julkaistu Käytännön Maamiehessä 2/2020