Jos jokin on ylipääsemättömän monimutkaista ja vaikeasti hallittavaa, niin se on varmasti suomalainen maataloustukijärjestelmä. Sitä on rakennettu kuin kuuluisaa Iisakin kirkkoa. Tukimuotoja on lukematon määrä, enemmän kuin missään muussa EU-maassa.

Byrokratiaähky on siis itse aiheutettua. Kun sinänsä välttämätöntä tukea on haluttu mitä erilaisimpiin kohteisiin, on tuloksena se kuuluisa Kiuruveden 25 metriä pitkä pyykkinaru, jolle lomakkeet on asetettu vieri viereen. Naru on nyt ihmeteltävänä Brysselissä asti.

Varmasti ihmettelevätkin, sillä jos oikein olen käsittänyt, narussa roikkuvat lomakkeet ovat pääsääntöisesti tuen hakemiseen tarkoitettuja lomakkeita. Tukea ei saa, jos sitä ei hae ja jokainen tuki pitää erikseen hakea. On selvää, että monien tukien hakeminen on työlästä, kasvattaa byrokratiaa ja lisää valvontaa.

Jos viljelijä ei noudata tukiehtoja, seuraa siitä sanktio eli tukien menetys. Eduskunnassa keskustellaan jatkuvasti näiden tukisanktioiden kohtuuttomuuksista, sillä yksikin virhe heijastuu kaikkiin tukiin, jotka edellyttävät niin sanottujen täydentävien ehtojen noudattamista. Tämä on EU:sta tuleva tulkinta ja vaatimus. Suomi hakee siihen muutosta, koska se johtaa käsittämättömiin seurauksiin jopa tulkinnanvaraisista virheistä.

Tämäkin ongelma – kuten byrokratiakin – on itse aiheutettu sen takia, että täydentävien ehtojen alaisia tukia on Suomessa paljon. Täydentävät ehdot ovat pikkutarkka kokoelma sääntöjä, joita viljelijän on noudatettava saadakseen tukia. Hyvää tarkoittava säädöskokoelma on Suomessa ajan myötä paisumistaan paisunut ja sen perimmäinen tarkoitus on hämärtynyt.

Esimerkiksi eläinten hyvinvointia ei voi mittanauhalla mitata. Todellisuudessa kyse on aivan muista seikoista. Mitä enemmän viljelijöitä rasitetaan pikkutarkoilla säädöksillä ja byrokratialla, sen vähemmän jää aikaa ja jaksamista hoitaa varsinaiset työt kunnolla. Ihmisten jaksamisella on siten suurempi positiivinen merkitys eläinten hyvinvoinnin kannalta kuin epäoleellisten sääntöjen orjallisella noudattamisella.

Itse asiassa monimutkaiset kotikutoiset täydentävät ehdot, jotka koskevat eläinten hyvinvointia, eivät tuo eläinsuojelullisesti mitään uutta, sillä niihin sisällytetyt vaatimukset muodostuvat jo voimassa olevasta eläinsuojelulainsäädännöstä. Eläinsuojelulaki on parhaillaan uudistumassa ja sen yksityiskohdat säädetään maatalousbyrokratiasta ja tukiongelmista välittämättä.

Jos me haluamme eroon maatalousbyrokratiasta, edellyttää se tukiviidakon harventamista ja täydentävien ehtojen yksinkertaistamista. Toki se on tehtävä niin, että tukien kokonaismäärä ei pienene. Vallitsevasta tilanteesta ei kannata virkamiehiä liikaa syyttää, sillä he ovat panneet toimeksi sen, mitä päättäjät ovat vuosien varrella halunneet.

Viljelijöitä holhoavat täydentävät ehdot eivät kaikilta osin ole pikkutarkkaa sääntelyä. Suoranaista löperyyttäkin ehdoista löytyy: ”pyri korjuu- ja markkinakelpoisen sadon tuottamiseen. Jos et kuitenkaan korjaa satoa, huolehdi…” Tätä on nykyisessä ahdingossa vaikea ymmärtää. Kun taloudellinen tilanne kiristyy, lienee paikallaan pohtia maataloustukien kohdentamista entistä enemmän niille, jotka saattavat tuotteita myyntiin asti. Maatalouspolitiikka kaipaa uudistamista.