Edesmennyt radikaali ympäristöfilosofi Pentti Linkola ei kyllä mahtunut minkään normin sisälle, mutta jossain hän osui oikeaan. Hän nimittäin totesi, että sellainen yhteiskunta on tuomittu luhistumaan, jossa väestön pääosalta on katkennut yhteys elämän peruslähtökohtiin, lehtivihreään, multaan, maan ja veden tuottoon.

Suomi ei ole luhistumassa, mutta oirehtii kyllä. On nimittäin todella huolestuttavaa, kun merkittävä osa kansalaisista ja päättäjistä on menettänyt yhteyden luontoon ja käytännön maa- ja metsätalouteen. Se ei sinänsä ole ongelma, mutta se on ongelma, että heitä käytetään säälimättömästi hyväksi. 

Hyväksikäyttö on luonteeltaan poliittista. Se koskee erityisesti nuoria, joihin säälimättömästi isketään ilmastopelkoa, joka taitavasti kytketään muka huonosti hoidettuihin Suomen metsiin ja vastuuttomasti viljeltyihin turvepeltoihin. Lopputulos on se, että osa ihmisistä oikeasti luulee, että avohakkuilla ja multavilla, kuivuutta hyvin kestävillä turvepelloilla on yhteys ilmaston lämpenemiseen! Ja jos tilapäisesti olisikin, niin vaikutus on niin pieni, ettei mikään viisari värähdä, vaikka kuinka herkälle säätäisi. Kuivina aikoinakin on kotimaisesta ruokahuollosta pidettävä kiinni. 

Erityisesti ilmaston lämpenemisen ja suomalaisen metsänhoidon kytkentä on vastuuton, mutta so what? Väittää voi mitä tahansa, sillä läheskään kaikki eivät ymmärrä globaalien ongelmien suhteellisuutta Suomen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Jankutus siitä, että jokaisen on otettava osaa ilmastotalkoisiin, on sinänsä totta, mutta vaikuttaa enemmänkin yritykseltä kieltää tosiasioihin menevä keskustelu.

Keski-Euroopassa on jouduttu pakon sanelemana tekemään suuria avohakkuita kaarnakuoriaisten takia. Miksi kotimaista metsäpolitiikkaa Euroopassa suureen ääneen moittivat suomalaiset europarlamentaarikot eivät puhu tästä metsä- ja ilmastokatastrofista mitään ikään kuin varottavana esimerkkinä?

Saksassa myrsky on kaatanut laajamittaisesti puita ehkä parinkymmenen vuoden välein. Menneinä aikoina kaatuneet puut on kerätty pois, mutta viimeisen myrskyn jälkeen näin ei menetelty, syystä tai toisesta. Virhe oli katastrofaalinen kuivuuden keskellä. 

Virheen seurauksena kuoriaiset pääsivät lisääntymään kaatuneissa puissa ja samalla alkoivat voimalla tuhoamaan myös ympäröivää tervettä metsää. Totaalituho on ollut ultranopeaa eikä sille mahda mitään. Ainut konsti on kaataa metsä pois, koska muuten tuholaiset tekevät terveestäkin puusta purua. Metsä oikeasti kuolee pystyyn. Toki ongelmien taustalla on monia muitakin syitä kuten kuusten istuttaminen huonosti sopivaan maaperään. 

Saksan tilanteen omin silmin nähneet metsurit ovat kauhuissaan. Voiko tämä ilmiö rantautua Suomeen, siis isossa mittakaavassa? Mitä Suomessa tapahtuu, jos metsiä ei pidetä kohtuullisen elinvoimaisina ja nuorina? Onko meillä hirvien pelossa istutettu liikaa kuusta? Kysymykset ovat aiheellisia, sillä tulevaisuudessa helle- ja kuivuusjaksot tulevat vain pahenemaan. Niihin on varauduttava nyt. 

Suomessa on hyvin toimiva ja yksityiskohtainen metsätuholaki. Puut on korjattava metsästä ajallaan pois. Kuivuuden lisääntyessä joudutaan varmaan lain sisältämiä vyöhykkeitä ja aikarajoja tarkistamaan, mutta sehän on normaalia lain päivittämistä. 

Keski-Euroopan maiden ikävien esimerkkien valossa on pakko kyseenalaistaa myös vanhojen metsien ihannointi ja lahopuiden ylenmääräinen metsään jättämisen mielekkyys luonnon monimuotoisuuden nimissä. Luonnon monimuotoisuutta ei pidä vähätellä, mutta tauti- ja tuholaisriskit on otettava nyt uuteen tarkasteluun. 

Kasvava elinvoimainen metsä on kuin nuori, terve ihminen, joka pystyy vastustamaan tauteja. Iän karttuessa vastustuskyky vähenee niin ihmisillä kuin puillakin. Kokonaan eri juttu on se, jos esimerkiksi valtion metsiä hakataan liian nuorena kovan tulostavoitteen tai jonkun muun syyn johdosta. Sellaista toimintaa ei voida terveyssyillä perustella. 

Uusien luonnonsuojelualueiden yli-innokas perustaminen saattaakin uhata niin luontoa kuin metsiä. Valtioneuvosto ja ympäristöministeriö perustivat tämän vuoden alussa esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaan 174 luonnonsuojelualuetta, joiden yhteispinta-ala lähentelee 40 000 hehtaaria. Näitä alueita täytyy tässä uudessa tilanteessa seurata tarkasti ja tarvittaessa tarttua kirveeseen, olkoot ympäristöministeriön virkamiehet mitä mieltä tahansa. 

Kun katselin menneenä kesänä vanhoja ja suojeltuja metsiä niin Suomessa kuin eräässä toisessa valtiossa, niin ensimmäisenä pisti silmiin metsien harmaa yleissävy ja kaatuneet puunrungot maassa. Kun tarkemmin katsoin, havaitsin pystyssä olevien puiden olevan myös osittain lahoja. Ei tarvitse olla suurikaan selvännäkijä, jos ennustaa metsätuholaisten ja tautien viihtyvän näissä metsissä ja ainakin maan rajojemme ulkopuolella johtavan entistä laajempiin metsäpaloihin. 

Kaarnakuoriaiset tuhosivat pari vuotta sitten Keski-Euroopassa arviolta 40 miljoonaa kuutiometriä metsää. Nyt ollaan menossa jo ihan eri luvuissa, pelkästään Tšekissä lukemat ovat 20–30 miljoonan luokkaa. Kyseessä on hätätila, ei pelkästään Ilmastokatastrofin takia, vaan myös taloudellisessa mielessä. Saksassa tuhoalueiden uudistamiseen on luvattu lähes puoli miljardia euroa. Kaiken tämän jälkeen on vaikea ymmärtää suomalaisen koko ajan enemmän ja enemmän hiiltä sitovan metsänhoidon arvostelijoita.

Julkaistu Käytännön Maamiehessä 26.8.2021