Kuluneella viikolla eduskunta käsitteli valtion talousarvioesitystä vuodelle 2022. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että kansanedustajilla on mahdollisuus kysellä jokaiselta ministeriltä hänen toimialaansa liittyviä erityiskysymyksiä. 

Tällaisen keskustelun suurin merkitys onkin siinä, että hyvällä kysymyksellä herätetään ministerin mielenkiinto ja huomio johonkin tärkeään asiaan. Toisin sanoen kysymys on vastausta tärkeämpi. 

Kysyin ministeri Kiurulta, mitä lakia vanhustenhoidossa noudatetaan sellaisessa tilanteessa, jossa henkilöstön riittävässä saatavuudessa on ongelmia. Tarkoitin tietysti lakia henkilöstömitoituksesta eli sitä kuuluisaa 0,7:ää, joka ennen viime eduskuntavaaleja hallitsi kaikkia keskusteluja viikkojen ajan. 

Kysymyksen taustalla oli 25:n käytännön vanhustyön johtajan julkilausuma, jossa todettiin, että “Ikääntyneen väestön palvelujen järjestäminen ja toteuttaminen on ajautumassa kansalliseen kriisiin. Palveluiden järjestäjiä ja tuottajia uhkaa tilanne, jossa lakisääteisiä velvoitteita ei pystytä täyttämään. Syynä tähän on palvelutarpeen kasvu, nopeasti heikentynyt henkilöstön saatavuus, lukuisat samanaikaiset lainsäädännön uudet velvoitteet sekä valvovien viranomaisten tiukat tulkinnat.”

Lakisääteinen henkilöstömitoitus koskee tehostettua palveluasumista ja pitkäaikaista laitoshoitoa, mutta ei kotihoitoa. Onko siis niin, että kunnat ja valvontaa tekevät aluehallintovirastot joutuvat priorisoimaan pitkäaikaisen laitoshoidon ja tehostetun palveluasumisen kotihoidon edelle? Kaikki varmaan tiedämme, että kotihoidossa on todella huonokuntoisia vanhuksia, jotka eivät omin avuin pärjää päivääkään. 

Ministeri ei vastannut kysymykseeni eli ohjeistus kunnille ja valvontaviranomaisille jäi antamatta. Käsitykseni mukaan kotihoidossa olevien ihmisten ja heidän omaistensa oikeusturva on kaikesta säätämisestä huolimatta kunnossa, sillä perustuslaissa sanotaan yksiselitteisesti, että jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. 

Silloin kun huolenpidon tarve kotihoidossa on välttämätön, nauttii ikäihminen siis perustuslain suojaa, jolle mikä tahansa tavallinen laki on alisteinen. Toisin sanoen kotihoidossa olevat ja missä tahansa laitoshoidossa olevat ihmiset ovat tasa-arvoisessa asemassa. Vain todellinen hoidon ja hoivan tarve ratkaisee, kenestä pidetään huolta ja missä määrin. Itse asiassa sen sanoo terve järkikin. 

Ei ihme, että käytännön vanhuspalveluja johtavat asiantuntijat otsikoivat julkilausumansa osuvasti: “Lisää osaajia ikääntyneiden palveluihin, ei kädettömiksi tekeviä lakeja.” Se on poliitikkojen suuntaan selvä viesti, ettei kannata säätää omin päin lakeja eikä lisätä velvoitteita, joita ei käytännössä pystytä noudattamaan. Riittävä henkilöstömäärä on itsestäänselvyys, mutta kaikkeen siihen, mikä menee ihmisen kohtaamisen ja auttamisen ohi, kannattaa suhtautua rakentavan kriittisesti.

Julkaistu Iisalmen Sanomissa 3.10.2021